"If one man can show so much hate, imagine how much love we all can show together."

Ajattelin ensin, etten kirjoita Norjan tapahtumista mitään. Yksinkertaiseksi siksi, ettei sanoja löydy, kun jotain tällaista tapahtuu. Tuntuu kuitenkin kornilta kuvailla kirppislöytöjä tai kynsilakkasävyjä, kun jossain on 80 nuoren elämä ja sitä myöten läheisten elämä päättynyt tai muuttunut lopullisesti.

Kuka muu tunnustaa pelkäävänsä?

Pohjoismaiden piti olla maailman turvallisin paikka asua. Kuinka enää voi kutsua lottovoitoksi sitä, että osui suomalaisten koulumurhaajien tai norjalaisen sekopään kanssa samaan kaupunkiin? Mitä seuraavaksi?

Ystäväni on älykäs, fiksu, filmaattinen ja aikaansa seuraava nuori nainen, mutta hän ei katso uutisia, koska ne ovat niin masentavia. Minä en lue Helsinginsanomien kuolinilmoituksia, sillä itken jokaiselle 40 luvun jälkeen syntyneelle. Pelkään, koska veljeni on armeijassa ja avomieheni pitää liian pientä turvaväliä liikenteessä. Inhoan elokuvia, joissa sankarin päätä lyödään kymmenen kertaa asfalttiin ja kaveri nousee ylös ja menee kotiin panemaan muijaansa. Oikeassa elämässä ihminen kuolee, jos sen päätä lyö asfalttiin. En uskalla ajaa polkupyörällä ilman kypärää tai peruuttaa autolla, jos lähistöllä leikkii lapsia.

Muistutan itseäni kuitenkin päivittäin, että en suostu pelkäämään. Tämä on minun kotikaupunkini, minun maani, minua ei kukaan lukitse sisälle tai vaienna täällä.

Kävimme avomiehen kanssa viemässä kynttilän kivenheiton päässä kotoamme sijaitsevan Norjan suurlähetystön portaille päivää ennen kynttilämielenosoitusta. Katselin aamun hesarista kuvaa, jossa kynttilämme paloi suurlähetystön edessä. Kävelin viime yönä koiran kanssa suurlähetystön ohi, ja sitä vastapäätä istui kymmenkunta nuorta halaamassa toisiaan. Ei unohdeta tätä, ei unohdeta koulusurmia, ei unohdeta, mitä maailmalla tapahtuu kokoajan. Ennenkaikkea, eihän unohdeta elää?