I miss how happy I was with you(r family)

Kävin tänään sellaisen oven takana, joka ei koskaan enää aukene minulle niinkuin haluaisin sen aukeavan. Haluaisin kuulla koiran haukunnan oven takaa, istua pitkiä arki-iltoja huonojen teevee ohjelmien äärellä, tapellakkin joskus, viettää joulua ilman joulukoristeita. Haluaisin löytää paikkani maailmassa, olla sukua avioliiton kautta. Haluaisin herätä keskellä yötä aikuiseen naisen epävireiseen tulkintaan, haluaisin jopa riidellä ja kiehua kiukusta.

Ikävöikö kukaan muu niin, ettei ex poikaystävää niinkään, mutta tämän perhettä? Jos sitä on useamman vuoden ajan rakastanut kuin omaansa, niin voiko sellainen rakkaus enää edes päättyä?

Uusiin perheisiin tutustuminen on raastavaa. En todellakaan tiedä, pitääkö avomieheni perhe minusta, vai sietävätkö he minua kohteliaisuudesta. Pikkuveljeni tyttöystävä ei pidä minusta. Olen kuulemma lapsellinen ja ärsyttävä (tunnustan). Olen myös laiska, usein saamaton, melko kärsimätön, äärimmäisyyksiin saakka tunteellinen ja epävarmana puhun liikaa ja typeriä. Epäilen salaa, että poikaystäväni häpeää minua toisinaan. Epäilen täysin avoimesti, että entinen poikaystävä häpesi paljon useammin.

Ja ettei jäisi epäselväksi, nykyisen poikaystävän perhe on ihana. Äitinsä on lämmin ja mukava, isänsä ihanasti samanlainen kuin rakkaani ja siskonsa valoisa ja hauska, isovanhemmat juuri sellaisia, kuin isovanhempien toivookin olevan. Minä en vain vielä ole osa sitä kaikkea.

(kuva: we<3it )

"If one man can show so much hate, imagine how much love we all can show together."

Ajattelin ensin, etten kirjoita Norjan tapahtumista mitään. Yksinkertaiseksi siksi, ettei sanoja löydy, kun jotain tällaista tapahtuu. Tuntuu kuitenkin kornilta kuvailla kirppislöytöjä tai kynsilakkasävyjä, kun jossain on 80 nuoren elämä ja sitä myöten läheisten elämä päättynyt tai muuttunut lopullisesti.

Kuka muu tunnustaa pelkäävänsä?

Pohjoismaiden piti olla maailman turvallisin paikka asua. Kuinka enää voi kutsua lottovoitoksi sitä, että osui suomalaisten koulumurhaajien tai norjalaisen sekopään kanssa samaan kaupunkiin? Mitä seuraavaksi?

Ystäväni on älykäs, fiksu, filmaattinen ja aikaansa seuraava nuori nainen, mutta hän ei katso uutisia, koska ne ovat niin masentavia. Minä en lue Helsinginsanomien kuolinilmoituksia, sillä itken jokaiselle 40 luvun jälkeen syntyneelle. Pelkään, koska veljeni on armeijassa ja avomieheni pitää liian pientä turvaväliä liikenteessä. Inhoan elokuvia, joissa sankarin päätä lyödään kymmenen kertaa asfalttiin ja kaveri nousee ylös ja menee kotiin panemaan muijaansa. Oikeassa elämässä ihminen kuolee, jos sen päätä lyö asfalttiin. En uskalla ajaa polkupyörällä ilman kypärää tai peruuttaa autolla, jos lähistöllä leikkii lapsia.

Muistutan itseäni kuitenkin päivittäin, että en suostu pelkäämään. Tämä on minun kotikaupunkini, minun maani, minua ei kukaan lukitse sisälle tai vaienna täällä.

Kävimme avomiehen kanssa viemässä kynttilän kivenheiton päässä kotoamme sijaitsevan Norjan suurlähetystön portaille päivää ennen kynttilämielenosoitusta. Katselin aamun hesarista kuvaa, jossa kynttilämme paloi suurlähetystön edessä. Kävelin viime yönä koiran kanssa suurlähetystön ohi, ja sitä vastapäätä istui kymmenkunta nuorta halaamassa toisiaan. Ei unohdeta tätä, ei unohdeta koulusurmia, ei unohdeta, mitä maailmalla tapahtuu kokoajan. Ennenkaikkea, eihän unohdeta elää?

punatukkainen

täydellistä...

Luonnostaan vaaleahko mutta punapigmenttinen tukkani on ollut noin kolmen vuoden ajan enimmäkseen vaalea, ja nyt hingun punaista sävyä (ja lettikampauksia) syksyä varten. Turhauttaa vaan varma tieto siitä, että viimeistään ensi keväänä haaveilen taas vaaleasta...

Lisäksi vaatekaapista poistuisi muutama lempivaate, sillä jostain syystä omaan silmääni sotii todella pahasti yhdistelmä punaiset hiukset + violetti vaate. Vaaleahiuksisena taas oikein haalin ympärilleni luumun ja orvokin sävyjä. Yritin jopa tehdä perinteisen plussat vs. miinukset listan, mutta jakautuvat niin tasaisesti ja ovat toinen toistaan laimeampia puolusteluja, ettei kyllä auttanut päätöksenteossa yhtään. Ehkäpä ratkaisen tilanteen miehekkäästi kolikkoa heittämällä?

+ vihreät silmät näyttävät kivalta punaisen tukan kanssa
+ pisamat näyttävät kivoilta punaisen tukan kanssa
+ minä haluan punaisen tukan!
+ laivastonsininen ja metsänvihreä näyttävät kivalta punaisen tukan kanssa
+ kalpea ihoni näyttää kauniimmalta punaista, kuin vaaleea hiusta vasten


- punainen väri haalistuu hurjan nopeasti, ja juurikasvu pistää enemmän silmään kuin vaalealla värjätessä
- violetit vaatteet joutuvat ullakolle
- keväällä varmudella alkava vaalennusoperaatio on pahaksi hiuksille
- sävystä ei kuitenkaan tule juuri oikeaa
- avomies tykkää vaaleasta tukasta enemmän
- kampaaja kiukuttelee kuitenkin

Bag of dreams

Garderobistani on jo jonkinaikaa puuttunut sopivan kokoinen ja omaa nimeäni huutava laukku- tiedättehän, sellainen, joka sopii lähes kaikkien lempivaatteidesi kanssa ja kätkee sisälleen tarpeen vaatiessa kaikkea elintärkeää, kuten pienen pojan vaihtovaatteet, koulukirjat, meikit, ratikkalukemiset (joiden ehdotonta aatelia ovat novellikokoelmat, tällä hetkellä Juha Itkosen Huolimattomia unelmia), aurinkorasvat kuin sateenvarjotkin. Tein kuitenkin muutama vuosi sitten vakaan päätöksen, etten enää osta muovisia halpaketjujen sesonkilaukkuja, sillä ostaessani pikkuliikkeestä tietämättäni muovisen Chloe - jäljitelmän (nöyrä kiitos ystävälle, joka huomautti asiasta ääneen), tunsin syvää häpeää kulutustottumuksistani. Sittemmin olen säästänyt varmasti jo muutaman sataa euroa rahaa, mutta yllättäen se raha ei koskaan pysy muutamaa päivää kauempaa sille varatussa lasisessa keksipurkissa, vaan päätyy viimeistään loppukuusta lataamaan itsensä arvoksi matkakortille tai muuttuu salakavalasti maidoksi jääkaappiin.
 
Olen haaveillut niin Louis Vuittonin speedystä, Lumi:n nahkalaukuista kuin Mulberryn Alexasta, mutta jokaisen hypistelykierroksen päätteeksi joudun myöntämään itselleni, että viimeiset rahat on sittenkin viisainta käyttää sen sähkölaskun maksamiseen ja myöhässä olevaan luottokorttilaskuun. Jos jostain saan luvan ylpeillä, niin ehkä siitä, että päätös on enimmäkseen pitänyt, ja laaduttomia laukkuja on tullut ostettua korkeintaan parin euron hintaan kirpparilta, ja nekin useimmiten laitettua ystäville eteenpäin.

Mulberry - Alexa

Edellisen loistavan laukkuostokseni tein vuonna 2007, jolloin bongasin koulumatkan varrella olevasta laukkuliikkeestä Morganin tekonahkalakun, jolla oli hintaa pitkälti yli sata euroa. Moinen summa tuntui kohtuuttomalta laukusta, jonka sisäsaumassa lukee PVC/Nylon, made in China - olkoonkin, että myös "designed in France".  Päättäväisyys kannatti- muutamaa kuukautta myöhemmin poimin oman yksilöni 70% alennuksella, ja odotuksista ja kovasta käytöstä huolimatta laukku on uutta vastaavassa kunnossa yhä.

Kun "sitä oikeaa", eli kaunista, katseen, ajan ja lompakon kestävää nahkaista laukkua on nyt tullut etsittyä muutama vuosi, päätin Pariisissa ollessani luovuttaa. Helsingissä yhdistelmä pikkulaukku ja kangaskassi tuntuu ihan toimivalta, mutta Pariisissa hävetti- olkoonkin, että kangaskassi oli IVANAhelsinkiä. Kun on muutaman vuoden kieltäytynyt ostamasta tekonahkaisia tekeleitä, etsin ensin Pariisistakin aitonahkaisia, mutta parinsadan euron hinta ja mielipide "ihan kiva" eivät oikein sovi yhteen. Sen sijaan "ton mä haluan!"-tunne ja alle 50euron hinta ketjuliikkeestä, jota ei kuitenkaan löydy Suomesta, tuntuivat lopulta ihan hyvältä päätökseltä.

Ilmeisesti myös Olivia Palermosta, jonka kädestä bongasin NAF NAF - löydökseni:

(kuva lainattu täältä )

Taidanpa aloittaa blogin pitämisen teemaviikolla, ja postailla teille huomennakin laukku-juttuja!

We'll always have Paris

Blogia aloitellessani vaikeimmaksi osoittatui blogin nimen keksiminen. Sisältöä tajunnanvirtani on suoltanut jo viikkotolkulla mieleni syövereihin, mutta blogin perustaminen ei toimi kuten ainekirjoitus - otsikko on keksittävä ennen sisältöä. Miten voi muutamaan sanaan tiivistää sen, mitä ajatuksia haluan ja aion täällä jakaa? Millaisen mielikuvan tahdon antaa sivustolle ensi kertaa eksyvälle? Ja jos tiedänkin, mistä aion kirjoittaa tällä viikolla, onko se enää ajankohtaista vuoden kuluttua? Aikani pähkäiltyäni päädyin kuitenkin tähän- ja lupaan ensitöikseni katsella Casablancan, josta blogin nimi lienee poimittu O.P.I:n kynsilakkasävylle, jolta itse sen lainasin.

www.weheartit.com

Blogin nimeä pohtiessani kävin siis läpi kynsilakkakokoelmani, sillä lumenen huulikiiltojen lisäksi O.P.I:n kynsilakka sävyjen nimet ovat mielestäni aina olleet suloisia. Ihailen sitä ihmistä, joka työkseen tehtailee niitä. Suosikkini on rantahiekan sävyinen Barefoot in Barcelona, mutta koska edellisestä Barcelonan matkastani on aikaa yli kaksi vuotta, tulin valinneeksi ajankohtaisemman We'll always have Paris, joka on suloisen syksyinen syvä violetti. Ja kun niin sopivasti palasin juuri eilen kesälomaltani Pariisista.

Seine

Ranskasta lainasin myös oman nimeni, Claire, tarkemmin sanottuna kirjailija Claire Castillolta, jonka  novellikokoelmat kuuluvat sykähdyttävimpiin lukukokemuksiini. Huomenna on pakko kipaista aamulenkillä kirjastoon hakemaan Casablanca ja Castillot. Toivottavasti löysit tiesi tänne ja tulet uudelleenkin. :)