Elämää ilman kameraa

Kameran laturi on edelleen hävyksissä. Lupaan ja vannon, että seuraavasta palkasta ostan uuden. Ajatuksia olis niin paljon kivampi suoltaa paperille, jos niitä vois piristää kuvin. Sitäpaitsi olen katsonut niin monet elämän hienoista hetkistä kameran linssin läpi, että tuntuu äärimmäisen kummalliselta olla ottamatta kuvia. Nyt on jäänyt kuvaamatta vuosipäivän juhliminen, pienen ensimmäiset tarhamatkat sekä syksyn ensimmäiset lehdet.

Kuulumisia. Uudessa työpaikassa on alkanut sujua. Olen päässyt jyvälle vallitsevista käytösmalleista, kurjista esimiehistä ja niistä työkavereista, joiden kanssa on kiva supatella työaikana vaikkapa vauvoista. Ihan kivaa. Ja on mahtava fiilis, kun löytää jollekkin asiakkaalle oikeasti täydelliset kengät ja osaa oma-aloitteisesti kertoa, kuinka niitä kannattaa hoitaa. Vastaavia onnistumisen elämyksiä ei ruokakaupassa kovin usein koettu. Pienestä se on arjen mielihyvä kiinni.

Hain tänään lähipostista H&M paketin, joka oli odotettua isokokoisempi, sillä parit hatut tuli blogeja lukiessa tilatuksi, ja H&M postittaa ne ilmeisen ilmavasti. Hatut tilailin kotiin siksi, että pääni tuntuu olevan valtava, enkä halunnut sovitella pienipäisten lukiolaistyttöjen kanssa hattuja asusteosastolla. Oi ihan turhamaisuus.

Hennesin lehdestä ja parista blogista jäi mieleen kummittelemaan ihana kettulaukku, kuva lainattu ihanan Nooran blogista (luvalla). Kävin poistamassa kyseisen laukun Aleksanterinkadun henkkamaukasta, mutta samalla reissulla tarttui mukaan rakastamani Lumin harmaa korttilompakko, joten kettulaukku päätynee takaisin Aleksanterinkadulle - minä ja lompakkoni annoimme itsellemme luvan vain jompaankumpaan.


Kävin myös ystäväni kanssa Kaivarin Kanuunassa kierroksella, mutta ensimmäistä kertaa mukaan ei tarttunut juuri mitään. Edellisellä kerralla löydettiin ystävälle uudenveroinen Zaran villakangastakki 17 eurolla, tällä kertaa ostin vain yhden Katja Kallion kirjan. Joskus aiemmin kesällä kirppikseltä tarttui mukaan Kallion mahtava Tyypit, joka herätti mielenkiinnon kirjailijan muita teoksia kohtaan. Vaikka Sooloilua oli mitä loistavin elokuva, en ollut koskaan lukenut kirjaa. Tykkään lukea kirjan ennen elokuvaa, ja jos syystä tai toisesta homma menee väärinpäin, kirja jää aika usein lukematta. Nyt olen kuitenkin ahminut Sooloilun parissa päivässä ja siirryn seuraavaksi Kaivarin Kanuunasta eurolla mukaan tarttuneeseen Karilla. Mainitsemisen arvoinen on jo aiemmin ystäväni kanssa fiilistelty Syntikirja. Mutta tarttukaa nyt ihmeessä edes Tyyppeihin, se on kerrassaan verraton kuvaus ihmiselämän ihmeellisyydestä ja sopii lyhyenlännän kerrontansa vuoksi vaikkapa työmatkalukemiseksi.

M

Kuka arvaa, mistä on kyse? (;

Swedish hasbeens

Bloggailu on ääritylsää ilman toimivaa kameraa, ja nyt kun kaikki kolme kameraani ovat enemmän tai vähemmän poissa käytöstä (pikkujärkkärissä joku tuntematon vika, vanha ixus vessanpöntössä kummipojan toimesta ja uudemman pokkarin latausjohto hukassa) joudun taas kerran piristämään tekstiä netistä bongatuilla kuvilla.

( kuva: weheartit.com )

Kamerapuheista kenkiin, ja tarkemmin ottaen uuteen työhöni kenkäkaupan myyjänä. I'm loving it. Ainoa miinus on, että palkka taitaa jatkossa mennä sinne mistä on tullutkin. Sen verran monet parit on jo löytäneet tiensä mun päiväuniin. Edellisessä työpaikassani tepastelin tyytyväisenä ilman meikkiä mintun vihreissä crocseissa, mutta nykyinen työ vaatii suihkussa käymisen lisäksi myös kosmeettista ehostusta ja no, katseen kestäviä kenkiä. Työkenkien valinta on osoittautunut todella vaikeaksi, sillä kengällä on ihan muutama kriteeri täytettävänä. Ensinnäkin sen täytyy olla oman kaupan valikoimasta (sulkee pois crocsit, voi harrrmi), yksivärinen, ei liian koreileva, omaan makuun sopiva ja ennenkaikkea hyvä jalassa. Seisomatyö, kamala kirosana.

finalisti, Gaborin FUIRTI ( kuva: spartoo.fi )

Oman puljun ulkopuolelta ostoskoriin tipahti kahden vuoden harkinnan jälkeen opiskelijan kukkarolle tolkuttoman hintaiset Swedish hasbeensit. Niin kauan kuin muistan, olen joka syksy ostanut uudet keskihintaiset saappaat - joskus nahkaa, joskus tekonahkaa tai nupukkia. Joka kerta vuoden päästä korjautan vetoketjuja, kengänkärkiä ja korkolappuja useamman kymmenen euron edestä, ja vähintään seuraavan syksyn loppuun mennessä kenkä on käyttökelvottomassa kunnossa. Niinpä löysin nyt tarpeeksi katsomani määrän perusteluja, joiden nojalla kotiutin parin Swedish hasbeensin buutseja.

pure love! ( kuva: brandos.fi )

Ihanat ja täysin erilaiset Stella Harasek ja Nelliina ovat vakuuttaneet minut siitä, että hasbeensit sopivat kaikille. Jommankumman blogista muistan myös lukeneeni mantran lailla hokemani perusteen ostamiselle: hasbeensit kestävät aikaa ja hyvin hoidettuina säilyvät äidiltä tyttärelle. Jos lupaus pitää paikkansa, säästän lisää ja ostan ensi syksynä saman kengän mustana.

Red riding hood

Katselin vihdoin pitkään odottamani uuden version tutusta Punahilkasta. Ehkä eniten leffassa kiinnosti ihana Amanda Seyfried, kauhuleffat tai trillerit ei niinkään ole ominta omaani noissa genreissä. Leffa ei suoraan sanottuna ollut kovin kummoinen versio tutusta sadusta, mutta musiikissa ja kuvauksessa oli kivoja Twilight- fiboja, joten tykkäsin kyllä katsella sitä. Poikaystävä nukahti ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta mun mielestä tää oli kyllä ihan oikeasti pelottava versio, en ymmärrä, miten toinen pystyi nukahtamaan!

kuva: weheartit.com

Grimmin veljesten saduthan ovat alunperin aikuisille tarkoitettuja vanhoja uskomuksia ja kansantaruja. Alkujaan sadut ovat olleet kuulemma julmiakin ja sisältäneet rankkojakin kohtauksia, mutta veljekset ovat muokanneet niitä kevyempään muotoon - siis onhan lasten näännyttäminen, hyväksikäyttö ja muut veljesten saduissa esiintyvät julmuudet aika kevyttä hommaa. Ja niitä sopii lukea nukkumaan mennessa tarhaikäisille.
Aiemmissa versioissa ilkeä äitipuolikin oli yksinkertaisesti ilkeä äiti. Kevyttä.

No, jokatapauksessa leffa oli kaunista katseltavaa etenkin siksi, että syksyn alla viitat tekevät taas kerran ansaitusti come backin. Punainen versio klassikosta olisi kerrassaan ihastuttava, mutta en taida olla lähimainkaan tarpeeksi rohkea kulkeakseni sellaisessa. Harmittaa vieläkin, etten eräänä alkutalvena vuonna 2008 saanut suutani auki bussissa, kun vieressä istuvalla tytöllä oli maailman kaunein vaaleansininen villakangasviitta. Saattaisin nyt olla vastaavan omistaja. Viittahaaveita ajattelin lääkitä rohkeuden puutteessa Lindexin  Reese Witherspoon kamppiksen punaisella, väljällä neuleella, joka nyt ei ihan mene viitasta mutta on ainakin punainen. Ja maksaa vain parikymppiä.

kuva: Lindex

Neuleen lisäksi tekisi mieli kotiuttaa pari muutakin juttua onnistuneesta kamppanjasta, mutta postiluukusta kolahtelevat laskut esittävät eriäviä mielipiteitä. Pahus.