Sateista

Lähdetään liikkeelle siitä, että kyllä: olen kummallinen. En nimittäin pidä kesästä. Ja taas kyllä, se on mahdollista. Ensinnäkin olen punapigmenttinen ja vaalea, eli palan erittäin herkästi ja auringossa oleilu on siksi minulle "vaarallista". Toisekseen hiukseni ovat paksut ja lämpimällä hikoan aina päästä- en siis kainaloista, kuten ihmiset yleensä, vaan nenänpäästä, ylähuulesta ja päänahasta. Lisäksi silmäni ovat todella valonarat, en pysty katsomaan esimerkiksi suoraan hehkulamppua kohti; pimeät vuodenajat ovat enemmän mun juttu. Kesällä fiilis ei koskaan ole fresh vaan aina olo on aurinkorasvasta ja hikoilusta tönkkö. Siksi syksyn alkava pimeys ja tuleva talvi riemastuttavat joka vuosi - ei enää tarvitse läträtä aurinkorasvalla ja kuljeksia varjoissa. Kesän ainut ylivoimainen puoli on pisamat, mutta muuten syksy ja talvi lyövät kevään ja kesän 100-0.

näteintä.

 Ensimmäisen hellepäivän sijaan fiilistelen siis ensimmäisiä putoavia lehtiä, siirrän balleriinat vaatekaapin perälle jo hyvissä ajoin ennen ilmojen kunnolla viilenemistä, rakastan heijastimia ja kaulaliinoja, ja odotan joka vuosi malttamattomana ensilunta, olen odottanut niin kauan kuin muistan.

"... kuin lumihiutaleet jotka on niin kauniita kun ne leijailee, ja jotka kuitenkin sulaa, niin kuin valheet heti kun saat niistä otteen.. joskus tietenkin, kauneimmillaan, kielenpäähän.
Erot on pieniä kuolemia, sitä lunta mikä sulaa sun kengistä eteiseen.
ystävyyden loppuminen on se viimeinen likainen lumikasa sulamassa parkkipaikan perällä keskellä kevättä.
erilleen kasvaminen yhteisymmärryksessä on se lumihiutale kielenpäässä - jättää sentään kauniin muiston.
Yllätyserot on kuin lumipesuja, sulaa sun naamalle ja jättää kirvelevän ja polttelevan tunteen jälkeensä., niin, että menee hetki ennenkuin palaat ennalleen, yleensä sen verran kunnes pääsee takas lämpimään. Ja huonot parisuhteet, no, ne saa sataa räntänä alas viemäreihin vuodenajasta riippumatta." (ote vanhasta päiväkirjasta. lumisadevertaukset oli pop jo viisi vuotta sitten.)

fiilis.

Tämänvuotinen ensilumi (nyt joku suuttuu ruudun siellä puolen, sillä tottahan se on, kiirehdin hieman asioiden edelle tässä) on erityisen toivottu, sillä viime vuonna käytiin avomiehen (silloin vielä poikaystävä) kanssa ensilumitreffeillä. Enpäs muuten ihan heti keksi mitään ihanampaa, paitsi ehkä ensilumihäät. Jotka toki vois olla hieman vaikea järjestää. Enpäs kerro treffipaikkaa, mutta se on lumen tulon katselemiseen miltein täydellinen, ainoastaan läheisen kadun valaistus häiritsee kuvitelmaa siitä, että maailmassa on vain me kaksi ja se hetki. Tässä tovi sitten vierähti muuten käyntiin toinen yhteinen vuotemme avomieheni kanssa, elelemme siis parhaillaan parisuhteemme toista syksyä. Aika suloista. Päätettiin kirjoittaa kirjeet toisillemme ja laminoida ne ja muutama yhteiskuva, ja haudata ne maahan (ehkä ensilumipaikkaan?) ja piipahtaa siellä kymmenen vuoden päästä lukemassa, miltä rakkaus tänään tuntuu. Ja tämä oli muuten miehen idea, ihan totta.

Ja vielä palatakseni sateisiin: vesisade on myös ihana. Kävelin tossa viikko sitten pojan* kanssa ilman sateenvarjoa kunnon rankkasateessa tunnin verran, ja pompittiin tietysti jokaisessa vastaantulevassa lätäkössä. Hei se riemu, mikä oli pienen silmissä! Ei siinä paljon painanut valuvat meikit tai märät hiukset, oli vaan se hetki ja syksyn ensimmäiset sateet. Uitettiin myös käsiä ja kenkiä rännien alla. Ja pussattiin välillä vähän.

* poika on 2,5v lapsi, jota rakastan kuin omaani.
psst. kuvat edelleen weheartit.comista. laturin johto edelleen hävyksissä.