Don't count the miles, count the "i love you"s

Elämä on taas seisahtunut hetkeksi. Rakas, 82 vuotias mummini kaatui kotonaan toissayönä ja loukkaantui vakavasti. Tällä hetkellä mummi on isossa leikkauksessa - sellaisessa, jossa ei haluaisi enää olla. Mummi on viimeiset 10 vuotta todennut painokkaasti, ettei häntä enää leikata, kävi mitä kävi. Olen hiljalleen hyväksynyt sen ja omaksunut ajatuksen, ettei vanhuksesta saa enää eheää sanan siinä merkityksessä, että leikkaukset olisivat perusteltuja. Nyt ei kuitenkaan ollut kipujen välttämiseksi muita vaihtoehtoja, kuin iso, kivulias leikkaus; eikä ole varmaa, selviääkö mummin 82 vuotta kestänyt sydän siitä.

Itsekäs kun olen, haluaisin kovasti pitää mummini vielä muutaman hetken täällä. En ole valmis luopumaan tai sanomaan hyvästejä, tarvitsen häntä vielä. Aikanaan kävin kipeitäkin keskusteluja itseni kanssa siitä, kuinka väärältä voi tuntua, että läheisen oma elinkaari on niin toinen kuin minun itseni. Minun syntyessäni tähän maailmaan hän oli jo kokenut sodan, naimisiinmenon ja viiden lapsen syntymän. Kipeintä on tehnyt tietoisuus siitä, että kun minä olen vanhus, hän on ollut jo kauan poissa. Minä niin haluaisin vanheta sinun kanssasi.

Mummi on minulle mielettömän läheinen, erotessani edellisestä avoliitostani 20 vuotiaana asuin mummini kanssa sen hetken, kun etsin omaa kotiani. Yhteiset ruokahetket, yökylät lapsuudesta saakka, kävelyt hautausmaalla, laivareissut, illat kun ei tehdä mitään. Jos saisin vielä muutaman talven, kevään, kesän ja syksyn.

 < Mummi ja Mufa 3

I’m scared today, more than I told you I was yesterday
Give me a moment to catch my breath
And hold me every second left

Proud of me, that’s the only way I want you to be
Look at me and love what you see
I won’t make it alone, I need something to hold

Kiss me on my shoulder, and tell me it’s not over
I promise to always come home to you
Remind me that I’m older to be brave, smart, sweet, and bolder
And don’t give up on what we’re trying to do
Don’t count the miles, count the “I love you”s

Sateista

Lähdetään liikkeelle siitä, että kyllä: olen kummallinen. En nimittäin pidä kesästä. Ja taas kyllä, se on mahdollista. Ensinnäkin olen punapigmenttinen ja vaalea, eli palan erittäin herkästi ja auringossa oleilu on siksi minulle "vaarallista". Toisekseen hiukseni ovat paksut ja lämpimällä hikoan aina päästä- en siis kainaloista, kuten ihmiset yleensä, vaan nenänpäästä, ylähuulesta ja päänahasta. Lisäksi silmäni ovat todella valonarat, en pysty katsomaan esimerkiksi suoraan hehkulamppua kohti; pimeät vuodenajat ovat enemmän mun juttu. Kesällä fiilis ei koskaan ole fresh vaan aina olo on aurinkorasvasta ja hikoilusta tönkkö. Siksi syksyn alkava pimeys ja tuleva talvi riemastuttavat joka vuosi - ei enää tarvitse läträtä aurinkorasvalla ja kuljeksia varjoissa. Kesän ainut ylivoimainen puoli on pisamat, mutta muuten syksy ja talvi lyövät kevään ja kesän 100-0.

näteintä.

 Ensimmäisen hellepäivän sijaan fiilistelen siis ensimmäisiä putoavia lehtiä, siirrän balleriinat vaatekaapin perälle jo hyvissä ajoin ennen ilmojen kunnolla viilenemistä, rakastan heijastimia ja kaulaliinoja, ja odotan joka vuosi malttamattomana ensilunta, olen odottanut niin kauan kuin muistan.

"... kuin lumihiutaleet jotka on niin kauniita kun ne leijailee, ja jotka kuitenkin sulaa, niin kuin valheet heti kun saat niistä otteen.. joskus tietenkin, kauneimmillaan, kielenpäähän.
Erot on pieniä kuolemia, sitä lunta mikä sulaa sun kengistä eteiseen.
ystävyyden loppuminen on se viimeinen likainen lumikasa sulamassa parkkipaikan perällä keskellä kevättä.
erilleen kasvaminen yhteisymmärryksessä on se lumihiutale kielenpäässä - jättää sentään kauniin muiston.
Yllätyserot on kuin lumipesuja, sulaa sun naamalle ja jättää kirvelevän ja polttelevan tunteen jälkeensä., niin, että menee hetki ennenkuin palaat ennalleen, yleensä sen verran kunnes pääsee takas lämpimään. Ja huonot parisuhteet, no, ne saa sataa räntänä alas viemäreihin vuodenajasta riippumatta." (ote vanhasta päiväkirjasta. lumisadevertaukset oli pop jo viisi vuotta sitten.)

fiilis.

Tämänvuotinen ensilumi (nyt joku suuttuu ruudun siellä puolen, sillä tottahan se on, kiirehdin hieman asioiden edelle tässä) on erityisen toivottu, sillä viime vuonna käytiin avomiehen (silloin vielä poikaystävä) kanssa ensilumitreffeillä. Enpäs muuten ihan heti keksi mitään ihanampaa, paitsi ehkä ensilumihäät. Jotka toki vois olla hieman vaikea järjestää. Enpäs kerro treffipaikkaa, mutta se on lumen tulon katselemiseen miltein täydellinen, ainoastaan läheisen kadun valaistus häiritsee kuvitelmaa siitä, että maailmassa on vain me kaksi ja se hetki. Tässä tovi sitten vierähti muuten käyntiin toinen yhteinen vuotemme avomieheni kanssa, elelemme siis parhaillaan parisuhteemme toista syksyä. Aika suloista. Päätettiin kirjoittaa kirjeet toisillemme ja laminoida ne ja muutama yhteiskuva, ja haudata ne maahan (ehkä ensilumipaikkaan?) ja piipahtaa siellä kymmenen vuoden päästä lukemassa, miltä rakkaus tänään tuntuu. Ja tämä oli muuten miehen idea, ihan totta.

Ja vielä palatakseni sateisiin: vesisade on myös ihana. Kävelin tossa viikko sitten pojan* kanssa ilman sateenvarjoa kunnon rankkasateessa tunnin verran, ja pompittiin tietysti jokaisessa vastaantulevassa lätäkössä. Hei se riemu, mikä oli pienen silmissä! Ei siinä paljon painanut valuvat meikit tai märät hiukset, oli vaan se hetki ja syksyn ensimmäiset sateet. Uitettiin myös käsiä ja kenkiä rännien alla. Ja pussattiin välillä vähän.

* poika on 2,5v lapsi, jota rakastan kuin omaani.
psst. kuvat edelleen weheartit.comista. laturin johto edelleen hävyksissä. 

Terveisiä sängynpohjalta

Jakson alussa enterorokko veti minut sängynpohjalle yli viikoksi, ja nyt pahainen jälkitauti koittaa kovasti tehdä samaa. Olen maannut viimeiset kolme vuorokautta sohvalla- siis ihan tosi, sen kerran kun avomies on muualla, en jaksa kävellä sänkyyn nukkumaan. Mehän on siis viimeinen vuosi jaettu 80cm levyinen sänky kahdestaan, joten siinä yksin nukutut yöt on kyllä olleet aika luksusta. Lähestyvän muuton myötä sänky levenee  120cm levyiseksi, luksusta! Mutta mun piti kirjoittaa teille jaloista, eikä sängyistä.

( kuva: weheartit.com )

Enterorokkohan on lastentauti, ja rokkona aikuisella aiiiivan karmea ja kivulias. Itselläni nousi ihottumaa/rokkoa käsien ja jalkojen lisäksi myös päänahkaan, ja mielipuuhaa sairastamisen aikana taisikin olla jatkuva valittaminen. Nyt kun taudista on tervehdytty, olen ryhtynyt valittamaan jälkitaudeista, joista ehdoton suosikkini on kynsien irtoaminen. Omalla kohdalla kynnet ovat "onneksi" irtoilleet vain varpaista, mutta silti.. Työssäni kenkäkaupassa joudun käyttämään crockseja, ja vastahankitut Swedish Hasbeensit saavat odottaa käyttöön ottoa ilmeisesti kevääseen. Har-mit-taa.

 ( kuva: Brandos.fi ) 

En ole koskaan kokenut säännöllisiä kauneudenhoitorutineeja (kampaamokäynnit, manikyyrit, ripsienpidennykset tms) omana juttuna, manikyyrin olen ottanut vain kahdesti elämässäni ja pedikyyriä en koskaan. Nyt jalat ovat rokkoarpien ja irtoilevien kynsien takia niin kurjassa kunnossa, että olen periaatteideni vastaisesti mielestäni ansainnut hieman hemmottelua.

Koska jalat ovat kipeät, en uskaltautunut ihan suoraan jalkahoitolaan näiden kanssa, vaan lähdin ensialkuun tekemään hoitoja kotona. Kun jalat tästä vähän parantuvat, suuntaan ehdottomasti elämäni ensimmäiseen jalkahoitoon - olen sen ansainnut. Kotikonstit aloitin Cavan keksimillä, Nelly.comilta tilatulla Baby feet - hoidolla. Baby feet on Japanilainen tuote, ja youtubesta kurkatut videot herättivät ensialkuun lähinnä kauhua, mutta kun huomasin tuotetteen olevan myynnissä mm. luontaistuntijat.fi :ssä, uskaltauduin kokeilemaan niitä (ja jos ruudun siellä puolen joku harkitsee kokeilua, niin vinkkinä, että jälkimmäisessä ne ovat viitisen euroa edullisemmat kuin nelly.comissa ). Omat jalkapohjat eivät kärsi mitenkään erityisesti kovettumista, mutta enterorokon jäljiltä jalkapohjan iho on alkanut hieman kuoriutumaan, ja kokeilinkin baby feettiä tätä vauhdittaakseni. Toivon sen myös auttavan irronneiden kynsien kynsinauhojen ja varpaiden ihon kuntoon, jotta uudelle kynnelle olisi mahdollisimman hyvä kasvualusta.

Luontaistuote.fi kertoo Baby Feetistä mm. seuraavaa:

"Baby Foot-sarja on kehitetty erityisesti jalkapohjiin ongelmia aiheuttavien kuolleiden ihosolujen hoitoon. Jalkapohjan iho on paksumpi kuin muiden kehon ihoalueiden ja sen vuoksi vanhoja kuolleita ihosoluja voi kerääntyä jalkapohjaan ihon kuormituksen vuoksi. 

Baby Foot-tuotteen tärkein ainesosa on hedelmähappo, joka on tavattoman hellävarainen muihin happoihin verrattuna. Hedelmähappo tunkeutuu kuolleiden ihosolujen kerrokseen ja vaikuttaa ihokerrosten välisiin demosomeihin, minkä vuoksi kuollut iho on helppo kuoria pois."

 ( kuva: weheartit.com )

Viime yönä siis torkuin parituntia öljysukat jalassani, ja kokemus oli ihan miellyttävä, minkäänlaista vaikutusta en tosin vielä ole kokenut, sukkien poisottamisen jälkeen jalkojen iho oli hassunkurista ja rasvailin sitä ennen seuraavaa torkahtamista, mutta jossain lukikin että vaikutukset alkavat noin viikon kuluttua. Mainittakoon, että jalkapöydässä komeileva tatuointi on kirkkaampi kuin aikoihin, sille taisi eteeriset öljyt tehdä hyvää. Raportoin sitten viikon kuluttua, että kuinka kävi. Onko lukijoissa ketää, jolla on kokemusta Baby Feetistä tai suositella hyvää jalkahoitajaa Helsingissä?

Elämää ilman kameraa

Kameran laturi on edelleen hävyksissä. Lupaan ja vannon, että seuraavasta palkasta ostan uuden. Ajatuksia olis niin paljon kivampi suoltaa paperille, jos niitä vois piristää kuvin. Sitäpaitsi olen katsonut niin monet elämän hienoista hetkistä kameran linssin läpi, että tuntuu äärimmäisen kummalliselta olla ottamatta kuvia. Nyt on jäänyt kuvaamatta vuosipäivän juhliminen, pienen ensimmäiset tarhamatkat sekä syksyn ensimmäiset lehdet.

Kuulumisia. Uudessa työpaikassa on alkanut sujua. Olen päässyt jyvälle vallitsevista käytösmalleista, kurjista esimiehistä ja niistä työkavereista, joiden kanssa on kiva supatella työaikana vaikkapa vauvoista. Ihan kivaa. Ja on mahtava fiilis, kun löytää jollekkin asiakkaalle oikeasti täydelliset kengät ja osaa oma-aloitteisesti kertoa, kuinka niitä kannattaa hoitaa. Vastaavia onnistumisen elämyksiä ei ruokakaupassa kovin usein koettu. Pienestä se on arjen mielihyvä kiinni.

Hain tänään lähipostista H&M paketin, joka oli odotettua isokokoisempi, sillä parit hatut tuli blogeja lukiessa tilatuksi, ja H&M postittaa ne ilmeisen ilmavasti. Hatut tilailin kotiin siksi, että pääni tuntuu olevan valtava, enkä halunnut sovitella pienipäisten lukiolaistyttöjen kanssa hattuja asusteosastolla. Oi ihan turhamaisuus.

Hennesin lehdestä ja parista blogista jäi mieleen kummittelemaan ihana kettulaukku, kuva lainattu ihanan Nooran blogista (luvalla). Kävin poistamassa kyseisen laukun Aleksanterinkadun henkkamaukasta, mutta samalla reissulla tarttui mukaan rakastamani Lumin harmaa korttilompakko, joten kettulaukku päätynee takaisin Aleksanterinkadulle - minä ja lompakkoni annoimme itsellemme luvan vain jompaankumpaan.


Kävin myös ystäväni kanssa Kaivarin Kanuunassa kierroksella, mutta ensimmäistä kertaa mukaan ei tarttunut juuri mitään. Edellisellä kerralla löydettiin ystävälle uudenveroinen Zaran villakangastakki 17 eurolla, tällä kertaa ostin vain yhden Katja Kallion kirjan. Joskus aiemmin kesällä kirppikseltä tarttui mukaan Kallion mahtava Tyypit, joka herätti mielenkiinnon kirjailijan muita teoksia kohtaan. Vaikka Sooloilua oli mitä loistavin elokuva, en ollut koskaan lukenut kirjaa. Tykkään lukea kirjan ennen elokuvaa, ja jos syystä tai toisesta homma menee väärinpäin, kirja jää aika usein lukematta. Nyt olen kuitenkin ahminut Sooloilun parissa päivässä ja siirryn seuraavaksi Kaivarin Kanuunasta eurolla mukaan tarttuneeseen Karilla. Mainitsemisen arvoinen on jo aiemmin ystäväni kanssa fiilistelty Syntikirja. Mutta tarttukaa nyt ihmeessä edes Tyyppeihin, se on kerrassaan verraton kuvaus ihmiselämän ihmeellisyydestä ja sopii lyhyenlännän kerrontansa vuoksi vaikkapa työmatkalukemiseksi.

M

Kuka arvaa, mistä on kyse? (;

Swedish hasbeens

Bloggailu on ääritylsää ilman toimivaa kameraa, ja nyt kun kaikki kolme kameraani ovat enemmän tai vähemmän poissa käytöstä (pikkujärkkärissä joku tuntematon vika, vanha ixus vessanpöntössä kummipojan toimesta ja uudemman pokkarin latausjohto hukassa) joudun taas kerran piristämään tekstiä netistä bongatuilla kuvilla.

( kuva: weheartit.com )

Kamerapuheista kenkiin, ja tarkemmin ottaen uuteen työhöni kenkäkaupan myyjänä. I'm loving it. Ainoa miinus on, että palkka taitaa jatkossa mennä sinne mistä on tullutkin. Sen verran monet parit on jo löytäneet tiensä mun päiväuniin. Edellisessä työpaikassani tepastelin tyytyväisenä ilman meikkiä mintun vihreissä crocseissa, mutta nykyinen työ vaatii suihkussa käymisen lisäksi myös kosmeettista ehostusta ja no, katseen kestäviä kenkiä. Työkenkien valinta on osoittautunut todella vaikeaksi, sillä kengällä on ihan muutama kriteeri täytettävänä. Ensinnäkin sen täytyy olla oman kaupan valikoimasta (sulkee pois crocsit, voi harrrmi), yksivärinen, ei liian koreileva, omaan makuun sopiva ja ennenkaikkea hyvä jalassa. Seisomatyö, kamala kirosana.

finalisti, Gaborin FUIRTI ( kuva: spartoo.fi )

Oman puljun ulkopuolelta ostoskoriin tipahti kahden vuoden harkinnan jälkeen opiskelijan kukkarolle tolkuttoman hintaiset Swedish hasbeensit. Niin kauan kuin muistan, olen joka syksy ostanut uudet keskihintaiset saappaat - joskus nahkaa, joskus tekonahkaa tai nupukkia. Joka kerta vuoden päästä korjautan vetoketjuja, kengänkärkiä ja korkolappuja useamman kymmenen euron edestä, ja vähintään seuraavan syksyn loppuun mennessä kenkä on käyttökelvottomassa kunnossa. Niinpä löysin nyt tarpeeksi katsomani määrän perusteluja, joiden nojalla kotiutin parin Swedish hasbeensin buutseja.

pure love! ( kuva: brandos.fi )

Ihanat ja täysin erilaiset Stella Harasek ja Nelliina ovat vakuuttaneet minut siitä, että hasbeensit sopivat kaikille. Jommankumman blogista muistan myös lukeneeni mantran lailla hokemani perusteen ostamiselle: hasbeensit kestävät aikaa ja hyvin hoidettuina säilyvät äidiltä tyttärelle. Jos lupaus pitää paikkansa, säästän lisää ja ostan ensi syksynä saman kengän mustana.

Red riding hood

Katselin vihdoin pitkään odottamani uuden version tutusta Punahilkasta. Ehkä eniten leffassa kiinnosti ihana Amanda Seyfried, kauhuleffat tai trillerit ei niinkään ole ominta omaani noissa genreissä. Leffa ei suoraan sanottuna ollut kovin kummoinen versio tutusta sadusta, mutta musiikissa ja kuvauksessa oli kivoja Twilight- fiboja, joten tykkäsin kyllä katsella sitä. Poikaystävä nukahti ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta mun mielestä tää oli kyllä ihan oikeasti pelottava versio, en ymmärrä, miten toinen pystyi nukahtamaan!

kuva: weheartit.com

Grimmin veljesten saduthan ovat alunperin aikuisille tarkoitettuja vanhoja uskomuksia ja kansantaruja. Alkujaan sadut ovat olleet kuulemma julmiakin ja sisältäneet rankkojakin kohtauksia, mutta veljekset ovat muokanneet niitä kevyempään muotoon - siis onhan lasten näännyttäminen, hyväksikäyttö ja muut veljesten saduissa esiintyvät julmuudet aika kevyttä hommaa. Ja niitä sopii lukea nukkumaan mennessa tarhaikäisille.
Aiemmissa versioissa ilkeä äitipuolikin oli yksinkertaisesti ilkeä äiti. Kevyttä.

No, jokatapauksessa leffa oli kaunista katseltavaa etenkin siksi, että syksyn alla viitat tekevät taas kerran ansaitusti come backin. Punainen versio klassikosta olisi kerrassaan ihastuttava, mutta en taida olla lähimainkaan tarpeeksi rohkea kulkeakseni sellaisessa. Harmittaa vieläkin, etten eräänä alkutalvena vuonna 2008 saanut suutani auki bussissa, kun vieressä istuvalla tytöllä oli maailman kaunein vaaleansininen villakangasviitta. Saattaisin nyt olla vastaavan omistaja. Viittahaaveita ajattelin lääkitä rohkeuden puutteessa Lindexin  Reese Witherspoon kamppiksen punaisella, väljällä neuleella, joka nyt ei ihan mene viitasta mutta on ainakin punainen. Ja maksaa vain parikymppiä.

kuva: Lindex

Neuleen lisäksi tekisi mieli kotiuttaa pari muutakin juttua onnistuneesta kamppanjasta, mutta postiluukusta kolahtelevat laskut esittävät eriäviä mielipiteitä. Pahus.