Painava sana

Jep, arvasitte oikein: nyt tulee asiaa painosta. Omaa painoa on liikaa, ja syitä on monia: epäsäännöllinen elämänrytmi, e-pillerit, polvisäryt, sukurasite... tai sitten kuitenkin se fakta, että olen mukavuudenhaluinen ja satun rakastamaan juustoa, jäätelöä ja valkosuklaata aika paljon enemmän, kuin reissumiestä ja porkkanoita. Kiireinen arki on kyllä ihan aikuisten oikea syy siihen, että aikaa liikunnalle ei koulun, työn, koiran ja muutaman muun velvoitteen ohella juurikaan jää. Syitä siihen, että siitä huolimatta syön tuhottomasti jäätelöä ja käytän hissiä portaiden sijaan, ei sitten löydykkään ihan niin montaa...

kummipojan kanssa on kiva käydä rannalla; aina voi toivoa, että ihmiset laittaa kilot "raskauden" piikkiin ;)

Haluan korostaa, että pidän itsestäni ja viihdyn kropassani. Mielestäni jokaisella tulisi olla oikeus olla juuri sen mallinen ja muotoinen kuin sattuu olemaan, ilman ympäriltä tulevia paineita tai huomautuksia. Valkosuklaan lisäksi olen viimeaikoina koukuttunut myös tämän vuoden Big Brotheriin, ja tämän päivän jaksossa Tanja tiivisti asukkaiden kesken käydyn painosta naljailun loistavasti sanomalla, että "jos mä oon tullu vahingos johonki huippumalli haussa ni mä oon vissii vääräs paikassa"

yksi ihanimpia kuvia, kiloista huolimatta

Tulevaisuuden unelma-ammattini vaatii kuitenkin aika paljon rautaisempaa peruskuntoa, enkä oikeastaan pidä siitä, että hengästyn portaissa tai että olen ostanut parhaiten istuvat t-paitani isoille tytöille tarkoitetusta Zizzi - mallistosta (olkoonkin, että sentään pienintä kokoa). More to Loven tytöt on tehneet kaikkien meidän suurenmoisten naisten puolesta loistavaa peeärrää, joten ehkä minäkin uskallan nyt puhua asiasta ääneen. Ja asialla tarkoitan siis itsensä rakastamista juuri sellaisena, kuin on.

kaksi suurinta rakkautta, toi lapsi ja kreikkalainen ruoka :D

Jokatapauksessa unelma-ammattini vaatii siis kuntoremonttia ja sitä myötä kilojen karistamista, jota ajattelin itseni iloksi seurailla myös täällä blogin puolella, mutta ei huolta, mitään thinspiraatiota täältä ei tulla jatkossakaan saamaan- tavoite on pysyä normaalipainon pyöremmällä puolella mutta muuttaa vähän sitä laardia lihakseksi ja niinpäin pois. Tänään ja eilen oon reippaasti vaihtanut benit ja jerryt reissumieheen ja vetänyt itseni ihan piippuun parin kilsan juoksulenkillä. Tavoite on jouluun mennessä juosta se niin, ettei tunnu melkein missään.

Kuvituksena toissakesän kuvia Kreetan reissulta, paino tällä hetkellä sama kuin tuolloin. Tässä välissä kerkesin jo laihtumaan parikymmentä kiloa, mutta jojoilin ne ystävieni Benin ja Jerryn avustuksella iloisesti takaisin... Toivottavasti ens kesän reissulla komeilee vähän atleettisempi kummitäti.

päättymättömät illat, polttamattomat sillat

Oon edelleen sitä mieltä, että kaikkein siistein ikävuosi on seitsemäntoista kesää. Onnellisin taisi olla vuosi 2009, mieleenpainuvin 2007 ja niitänäitä nimityksiä riittäisi muillekkin vuosille, mutta siisteintä oli 17 vuotiaana.

olin myös kauneimmillani.

17 kesäisenä...

...olin kauniimpi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin

...muutin omaan kotiin ja join pari kuukautta ruokajuomana pelkästään cocacolaa

...hämmennyin siitä, että jokaisen asunnon vakiovarusteena ei ollutkaan loputonta astianpesu- ja talouspaperivarastoa

...otin monet kännit parivuotta vanhemman poikaystävän bemarin takapenkillä (ja luulin sen kaiken kestävän ikuisesti)

...uskoin kantavani vastuun itsestäni (vaikka todellisuudessa sen kantoi tätini, johon sentään säilytin puhevälit kiivaassa itsenäistymisvaiheessani)

...mietin joka kerta kaupassa käydessäni, arvaakohan lähikaupan myyjä ostosteni perusteella, että asun ihan omillani.

...rakastin viimeisen kerran varauksetta

...hengailin sellaisten ystävien kanssa, joita kaipaan tänään ja paljon

...en ollut vielä menettänyt yhtään läheistäni, enkä osannut pelätä sitä 

...vuorokausirytmi ei tarkoittanut yhtään mitään

...kotibileet oli parempia kuin koskaan ennen tai ikinä jälkeen

...hymyilin joka päivä peilikuvalleni

...sisustin asuntoni halvalla, mutta rakaistin jokaista "yksityiskohtaa"

...ostelin valurautapannuja ja teetin verhoja mittatilaustyönä (molemmat täysin käsittämättömältä tuntuvia tekoja tänäpäivänä)

...pelkäsin nukkua yksin, joten pidin öisin maikkarin chattia auki

...olin hirvittävän, ainutlaatuisen onnellinen omasta olemassaolostani

ensimmäinen OMAkoti

 
"Niit aikoi ei saa bäckii" totesi usein ystäväni Kasper, ennen muuttoaan Kajaaniin (jossa niiden aikojen kaipaaminen on kai hitusen vaikeampaa). Ei niitä saa tosiaan ei, ja siksi halvalla sisustettujen ensiasunto kuvien ja häikäilemättömän hullunkuristen bilekuvien katselu tuntuukin niin suunnattoman haikealta. Huokaus.

Don't count the miles, count the "i love you"s

Elämä on taas seisahtunut hetkeksi. Rakas, 82 vuotias mummini kaatui kotonaan toissayönä ja loukkaantui vakavasti. Tällä hetkellä mummi on isossa leikkauksessa - sellaisessa, jossa ei haluaisi enää olla. Mummi on viimeiset 10 vuotta todennut painokkaasti, ettei häntä enää leikata, kävi mitä kävi. Olen hiljalleen hyväksynyt sen ja omaksunut ajatuksen, ettei vanhuksesta saa enää eheää sanan siinä merkityksessä, että leikkaukset olisivat perusteltuja. Nyt ei kuitenkaan ollut kipujen välttämiseksi muita vaihtoehtoja, kuin iso, kivulias leikkaus; eikä ole varmaa, selviääkö mummin 82 vuotta kestänyt sydän siitä.

Itsekäs kun olen, haluaisin kovasti pitää mummini vielä muutaman hetken täällä. En ole valmis luopumaan tai sanomaan hyvästejä, tarvitsen häntä vielä. Aikanaan kävin kipeitäkin keskusteluja itseni kanssa siitä, kuinka väärältä voi tuntua, että läheisen oma elinkaari on niin toinen kuin minun itseni. Minun syntyessäni tähän maailmaan hän oli jo kokenut sodan, naimisiinmenon ja viiden lapsen syntymän. Kipeintä on tehnyt tietoisuus siitä, että kun minä olen vanhus, hän on ollut jo kauan poissa. Minä niin haluaisin vanheta sinun kanssasi.

Mummi on minulle mielettömän läheinen, erotessani edellisestä avoliitostani 20 vuotiaana asuin mummini kanssa sen hetken, kun etsin omaa kotiani. Yhteiset ruokahetket, yökylät lapsuudesta saakka, kävelyt hautausmaalla, laivareissut, illat kun ei tehdä mitään. Jos saisin vielä muutaman talven, kevään, kesän ja syksyn.

 < Mummi ja Mufa 3

I’m scared today, more than I told you I was yesterday
Give me a moment to catch my breath
And hold me every second left

Proud of me, that’s the only way I want you to be
Look at me and love what you see
I won’t make it alone, I need something to hold

Kiss me on my shoulder, and tell me it’s not over
I promise to always come home to you
Remind me that I’m older to be brave, smart, sweet, and bolder
And don’t give up on what we’re trying to do
Don’t count the miles, count the “I love you”s

Sateista

Lähdetään liikkeelle siitä, että kyllä: olen kummallinen. En nimittäin pidä kesästä. Ja taas kyllä, se on mahdollista. Ensinnäkin olen punapigmenttinen ja vaalea, eli palan erittäin herkästi ja auringossa oleilu on siksi minulle "vaarallista". Toisekseen hiukseni ovat paksut ja lämpimällä hikoan aina päästä- en siis kainaloista, kuten ihmiset yleensä, vaan nenänpäästä, ylähuulesta ja päänahasta. Lisäksi silmäni ovat todella valonarat, en pysty katsomaan esimerkiksi suoraan hehkulamppua kohti; pimeät vuodenajat ovat enemmän mun juttu. Kesällä fiilis ei koskaan ole fresh vaan aina olo on aurinkorasvasta ja hikoilusta tönkkö. Siksi syksyn alkava pimeys ja tuleva talvi riemastuttavat joka vuosi - ei enää tarvitse läträtä aurinkorasvalla ja kuljeksia varjoissa. Kesän ainut ylivoimainen puoli on pisamat, mutta muuten syksy ja talvi lyövät kevään ja kesän 100-0.

näteintä.

 Ensimmäisen hellepäivän sijaan fiilistelen siis ensimmäisiä putoavia lehtiä, siirrän balleriinat vaatekaapin perälle jo hyvissä ajoin ennen ilmojen kunnolla viilenemistä, rakastan heijastimia ja kaulaliinoja, ja odotan joka vuosi malttamattomana ensilunta, olen odottanut niin kauan kuin muistan.

"... kuin lumihiutaleet jotka on niin kauniita kun ne leijailee, ja jotka kuitenkin sulaa, niin kuin valheet heti kun saat niistä otteen.. joskus tietenkin, kauneimmillaan, kielenpäähän.
Erot on pieniä kuolemia, sitä lunta mikä sulaa sun kengistä eteiseen.
ystävyyden loppuminen on se viimeinen likainen lumikasa sulamassa parkkipaikan perällä keskellä kevättä.
erilleen kasvaminen yhteisymmärryksessä on se lumihiutale kielenpäässä - jättää sentään kauniin muiston.
Yllätyserot on kuin lumipesuja, sulaa sun naamalle ja jättää kirvelevän ja polttelevan tunteen jälkeensä., niin, että menee hetki ennenkuin palaat ennalleen, yleensä sen verran kunnes pääsee takas lämpimään. Ja huonot parisuhteet, no, ne saa sataa räntänä alas viemäreihin vuodenajasta riippumatta." (ote vanhasta päiväkirjasta. lumisadevertaukset oli pop jo viisi vuotta sitten.)

fiilis.

Tämänvuotinen ensilumi (nyt joku suuttuu ruudun siellä puolen, sillä tottahan se on, kiirehdin hieman asioiden edelle tässä) on erityisen toivottu, sillä viime vuonna käytiin avomiehen (silloin vielä poikaystävä) kanssa ensilumitreffeillä. Enpäs muuten ihan heti keksi mitään ihanampaa, paitsi ehkä ensilumihäät. Jotka toki vois olla hieman vaikea järjestää. Enpäs kerro treffipaikkaa, mutta se on lumen tulon katselemiseen miltein täydellinen, ainoastaan läheisen kadun valaistus häiritsee kuvitelmaa siitä, että maailmassa on vain me kaksi ja se hetki. Tässä tovi sitten vierähti muuten käyntiin toinen yhteinen vuotemme avomieheni kanssa, elelemme siis parhaillaan parisuhteemme toista syksyä. Aika suloista. Päätettiin kirjoittaa kirjeet toisillemme ja laminoida ne ja muutama yhteiskuva, ja haudata ne maahan (ehkä ensilumipaikkaan?) ja piipahtaa siellä kymmenen vuoden päästä lukemassa, miltä rakkaus tänään tuntuu. Ja tämä oli muuten miehen idea, ihan totta.

Ja vielä palatakseni sateisiin: vesisade on myös ihana. Kävelin tossa viikko sitten pojan* kanssa ilman sateenvarjoa kunnon rankkasateessa tunnin verran, ja pompittiin tietysti jokaisessa vastaantulevassa lätäkössä. Hei se riemu, mikä oli pienen silmissä! Ei siinä paljon painanut valuvat meikit tai märät hiukset, oli vaan se hetki ja syksyn ensimmäiset sateet. Uitettiin myös käsiä ja kenkiä rännien alla. Ja pussattiin välillä vähän.

* poika on 2,5v lapsi, jota rakastan kuin omaani.
psst. kuvat edelleen weheartit.comista. laturin johto edelleen hävyksissä. 

Elämää ilman kameraa

Kameran laturi on edelleen hävyksissä. Lupaan ja vannon, että seuraavasta palkasta ostan uuden. Ajatuksia olis niin paljon kivampi suoltaa paperille, jos niitä vois piristää kuvin. Sitäpaitsi olen katsonut niin monet elämän hienoista hetkistä kameran linssin läpi, että tuntuu äärimmäisen kummalliselta olla ottamatta kuvia. Nyt on jäänyt kuvaamatta vuosipäivän juhliminen, pienen ensimmäiset tarhamatkat sekä syksyn ensimmäiset lehdet.

Kuulumisia. Uudessa työpaikassa on alkanut sujua. Olen päässyt jyvälle vallitsevista käytösmalleista, kurjista esimiehistä ja niistä työkavereista, joiden kanssa on kiva supatella työaikana vaikkapa vauvoista. Ihan kivaa. Ja on mahtava fiilis, kun löytää jollekkin asiakkaalle oikeasti täydelliset kengät ja osaa oma-aloitteisesti kertoa, kuinka niitä kannattaa hoitaa. Vastaavia onnistumisen elämyksiä ei ruokakaupassa kovin usein koettu. Pienestä se on arjen mielihyvä kiinni.

Hain tänään lähipostista H&M paketin, joka oli odotettua isokokoisempi, sillä parit hatut tuli blogeja lukiessa tilatuksi, ja H&M postittaa ne ilmeisen ilmavasti. Hatut tilailin kotiin siksi, että pääni tuntuu olevan valtava, enkä halunnut sovitella pienipäisten lukiolaistyttöjen kanssa hattuja asusteosastolla. Oi ihan turhamaisuus.

Hennesin lehdestä ja parista blogista jäi mieleen kummittelemaan ihana kettulaukku, kuva lainattu ihanan Nooran blogista (luvalla). Kävin poistamassa kyseisen laukun Aleksanterinkadun henkkamaukasta, mutta samalla reissulla tarttui mukaan rakastamani Lumin harmaa korttilompakko, joten kettulaukku päätynee takaisin Aleksanterinkadulle - minä ja lompakkoni annoimme itsellemme luvan vain jompaankumpaan.


Kävin myös ystäväni kanssa Kaivarin Kanuunassa kierroksella, mutta ensimmäistä kertaa mukaan ei tarttunut juuri mitään. Edellisellä kerralla löydettiin ystävälle uudenveroinen Zaran villakangastakki 17 eurolla, tällä kertaa ostin vain yhden Katja Kallion kirjan. Joskus aiemmin kesällä kirppikseltä tarttui mukaan Kallion mahtava Tyypit, joka herätti mielenkiinnon kirjailijan muita teoksia kohtaan. Vaikka Sooloilua oli mitä loistavin elokuva, en ollut koskaan lukenut kirjaa. Tykkään lukea kirjan ennen elokuvaa, ja jos syystä tai toisesta homma menee väärinpäin, kirja jää aika usein lukematta. Nyt olen kuitenkin ahminut Sooloilun parissa päivässä ja siirryn seuraavaksi Kaivarin Kanuunasta eurolla mukaan tarttuneeseen Karilla. Mainitsemisen arvoinen on jo aiemmin ystäväni kanssa fiilistelty Syntikirja. Mutta tarttukaa nyt ihmeessä edes Tyyppeihin, se on kerrassaan verraton kuvaus ihmiselämän ihmeellisyydestä ja sopii lyhyenlännän kerrontansa vuoksi vaikkapa työmatkalukemiseksi.

Enterorokkoa ja dekkareita

Oon ollut jo reilun viikon sairaana. Hirveenä migreeninä alkanut enterorokko huipentui päänahkaan, nenään, käsiin, jalkoihin ja varpaiden väliin tulleisiin rakkuloihin, joiden kanssa elely on tehnyt lievästi sanottuna kipeää. Rokon diagnisointi (yöllinen reissu Töölön Mehiläiseen, jossa meidän perhe käy ilmeisesti ihan varmuuden vuoksi- viimeksi maksettiin 80e ja kuunneltiin sympaattisen lastenlääkärin kertomus siitä, kuinka imusolmukkeet on ihan normaali juttu) oli kuitenkin mieletön helpotus - olin jo pelännyt saaneeni jonkin kroonisen ihottuman tai allergisoituneeni cashewpähkinöille.

Eniten  sairastelussa harmittaa se, että sekä koulun että uuden duunin aloittaminen viivästyi parilla päivällä, vähiten se, että olen saanut nukkua ja levätä luvan kanssa.

Olen ehtinyt koukuttaa itseni paitsi hydrokortisoniin myös Jarkko Sipilän Takamäki - sarjaan. Poikaystävä osti joululahjaksi Sipilän Elinkautisen, joka sisältää takamäet 1-3. Lahjaa avatessani ensimmäinen ajatus oli että pakettikortit on varmaan menneet sekaisin, mutta kyllä se oli ihan minulle, normaalisti hieman erilaista kirjallisuutta lukevalle tarkoitettu. Hyväntahtoinen (haaveilen pol amk:sta) lahja jäi silloin sivummalle, mutta kipeänä ollessani tulin aloittaneeksi sen, ja olen sittemmin hukuttanut poikaystävän vuolaisiin kiitoksiin.

Se tunne, kun löytää mahtavan kirjasarjan, jota on luettavissa vielä kymmenen kirjaa.

ps. sattuneesta syystä säästin teidät kuvilta tämän postauksen kohdalla. jokainen voipi halutessaan googlettaa hakusanalla enterorokko. yhh.

Ilmassa parempaa aikaa

Aina joskus silloin tällöin käy niin, että radiosta tulee biisi, joka kolahtaa ihan hemmetin lujaa ja nostaa ihokarvat pystyyn ja kirvoittaa vedet silmiin. Tänään kun kävin töiden jälkeen vähän moottoritiellä ajamassa lujaa tuulettumassa, kolahti keskimääräistä kovempaa. Ja lukuunottamatta P!NK:in So What! - biisiä, nää kolahtajat on muuten aina olleet suomalaisia.

Tän päiväinen, tai öinen, kolahtaja oli Antti Kleemolan "Kaikkea hyvää" . Kolahti sen verran, että tulin ostaneeksi kolmannen biisin ikinä iTunesista. Siellä se nyt on, Justin Bieberin "Baby":n ja Nickelbackin "SEX":in kanssa. Äärimmäisen hämmentäviä valintoja...


Syy miksi Kleemola kolahti lienee se, että pistin juuri eilen X:n kanssa hankitut lusikat ja lautaset myyntiin Kaivarin kanuunaan. Vajaa vuosi sitten myin viimeisetkin yhteiset huonekalut ja nyt päästän irti astioistakin. Fiilis on just eikä melkeen niinkuin Kleemola laulaa.

"Ja tänään sen ei oo väliä, mennyt on jo mennyttä
aika paljon rikki meni niinä päivinä, olin palasina, mutta siitä on jo aikaa

Sillä tänään, kun te tuutte vastaan
mä en vaihda kadun puolta

Toivon kaikkea hyvää - 


Nukun jo yöni, kohta jää surutyöni - 


Menin eteenpäin, kai pistät sä pahaksi 
kun ne tuparilahjat vaihdoin kirpparilla rahaksi."

2005

Ei isoja tunteita voi eikä tarvitse unohtaa. Oon kiitollinen jokaisesta eletystä hetkestä jokaisen exän kanssa, mutta erityisen kiitollinen tälle tärkeimmälle. Kaikista kiitollisin olen kuitenkin rohkeudesta erota, pistää yhteinen koti myyntiin ja jakaa ne lusikat. Rakastamisesta en vaan osaa, enkä halua päästää irti. Onkohan mun tavassa rakastaa jotain outoa, kun aina rakastuessani toivon, että olisin kyseisen pojan sisko ja saisin varmasti pitää pojan aina elämässäni? Romanttinen rakkaus on niin kovin särkyvää, sisartenvälinen taas kaikenkestävää.  Ja kun kerran otan jonkun sydämeeni, se on ilmeisen ikuista.

2005




 

I miss how happy I was with you(r family)

Kävin tänään sellaisen oven takana, joka ei koskaan enää aukene minulle niinkuin haluaisin sen aukeavan. Haluaisin kuulla koiran haukunnan oven takaa, istua pitkiä arki-iltoja huonojen teevee ohjelmien äärellä, tapellakkin joskus, viettää joulua ilman joulukoristeita. Haluaisin löytää paikkani maailmassa, olla sukua avioliiton kautta. Haluaisin herätä keskellä yötä aikuiseen naisen epävireiseen tulkintaan, haluaisin jopa riidellä ja kiehua kiukusta.

Ikävöikö kukaan muu niin, ettei ex poikaystävää niinkään, mutta tämän perhettä? Jos sitä on useamman vuoden ajan rakastanut kuin omaansa, niin voiko sellainen rakkaus enää edes päättyä?

Uusiin perheisiin tutustuminen on raastavaa. En todellakaan tiedä, pitääkö avomieheni perhe minusta, vai sietävätkö he minua kohteliaisuudesta. Pikkuveljeni tyttöystävä ei pidä minusta. Olen kuulemma lapsellinen ja ärsyttävä (tunnustan). Olen myös laiska, usein saamaton, melko kärsimätön, äärimmäisyyksiin saakka tunteellinen ja epävarmana puhun liikaa ja typeriä. Epäilen salaa, että poikaystäväni häpeää minua toisinaan. Epäilen täysin avoimesti, että entinen poikaystävä häpesi paljon useammin.

Ja ettei jäisi epäselväksi, nykyisen poikaystävän perhe on ihana. Äitinsä on lämmin ja mukava, isänsä ihanasti samanlainen kuin rakkaani ja siskonsa valoisa ja hauska, isovanhemmat juuri sellaisia, kuin isovanhempien toivookin olevan. Minä en vain vielä ole osa sitä kaikkea.

(kuva: we<3it )

"If one man can show so much hate, imagine how much love we all can show together."

Ajattelin ensin, etten kirjoita Norjan tapahtumista mitään. Yksinkertaiseksi siksi, ettei sanoja löydy, kun jotain tällaista tapahtuu. Tuntuu kuitenkin kornilta kuvailla kirppislöytöjä tai kynsilakkasävyjä, kun jossain on 80 nuoren elämä ja sitä myöten läheisten elämä päättynyt tai muuttunut lopullisesti.

Kuka muu tunnustaa pelkäävänsä?

Pohjoismaiden piti olla maailman turvallisin paikka asua. Kuinka enää voi kutsua lottovoitoksi sitä, että osui suomalaisten koulumurhaajien tai norjalaisen sekopään kanssa samaan kaupunkiin? Mitä seuraavaksi?

Ystäväni on älykäs, fiksu, filmaattinen ja aikaansa seuraava nuori nainen, mutta hän ei katso uutisia, koska ne ovat niin masentavia. Minä en lue Helsinginsanomien kuolinilmoituksia, sillä itken jokaiselle 40 luvun jälkeen syntyneelle. Pelkään, koska veljeni on armeijassa ja avomieheni pitää liian pientä turvaväliä liikenteessä. Inhoan elokuvia, joissa sankarin päätä lyödään kymmenen kertaa asfalttiin ja kaveri nousee ylös ja menee kotiin panemaan muijaansa. Oikeassa elämässä ihminen kuolee, jos sen päätä lyö asfalttiin. En uskalla ajaa polkupyörällä ilman kypärää tai peruuttaa autolla, jos lähistöllä leikkii lapsia.

Muistutan itseäni kuitenkin päivittäin, että en suostu pelkäämään. Tämä on minun kotikaupunkini, minun maani, minua ei kukaan lukitse sisälle tai vaienna täällä.

Kävimme avomiehen kanssa viemässä kynttilän kivenheiton päässä kotoamme sijaitsevan Norjan suurlähetystön portaille päivää ennen kynttilämielenosoitusta. Katselin aamun hesarista kuvaa, jossa kynttilämme paloi suurlähetystön edessä. Kävelin viime yönä koiran kanssa suurlähetystön ohi, ja sitä vastapäätä istui kymmenkunta nuorta halaamassa toisiaan. Ei unohdeta tätä, ei unohdeta koulusurmia, ei unohdeta, mitä maailmalla tapahtuu kokoajan. Ennenkaikkea, eihän unohdeta elää?